Kaksi hirveä

Lokakuun puolessa välissä olin taas aikaisin aamusta menossa hirvijahtiin.
Edellisenä iltana seurakaverini Markku soitti ja ehdotti yhteistä hirvenpyynti reissua.
"Ja tietysti minä olin innokkaasti suostunut Markun ehdotukseen, "minä en ilmeisesti osaa sanoa "Ei" silloin kun hirvenpyynnistä on kysymys".
Sovimme aikaisen kohtaamispaikan porukkamme vetäjän Aimon luokse.
Olin heti Markun soiton jälkeen soittanut Aimolle, kysyin tältä koiraa lainaa täksi päiväksi?

Aimo suostui mielellään lainaamaan koiraansa, olin metsästänyt ja kouluttanut Aimon Karhukoiraa pennusta lähtien joten Aimo uskalsi huoletta uskoa koiransa minun käsiin.
Aimon koira "Osku" oli alkujaan minun Karhukoira naaraan pentuja, ja ainoa pentueesta joka oli tähän mennessä haukkunut hirveä.
Senkin viime syksynä jolloin minä kaadoin nuoren naaras hirven Oskun haukkuun, haukku oli tosin lyhyt, noin parinkymmenen minuutin haukku?
Mutta ajattelin sen olevan nuorelle koiralle hyväksi, ja kyllä Oskun otteet paranivatkin huomattavasti kaadon jälkeen.
Oli silkkaa huonoa tuuria ettei Oskulle saatu enää kaatoja viime syksylle, sillä oli pari hyvää haukkua mutta lähinnä pyyntimiesten töppäilyn vuoksi haukut päättyivät tuloksettomina.

Kurvasin Aimon pihaan ja sammutin autoni, talossa oli valot päällä ja arvelin Aimon olleen jo kahvinkeitossa joten astelin sisälle taloon.
Pirtissä "hyvän huomenen toivotukseeni vastattiin hieman vaisusti", Aimo kertoi päätään puistellen olleensa illalla baarilla.
Tänä aamuna hänellä oli sellainen "krapula" ettei hänestä olisi hirvenpyyntiin, tai yleensäkään mihinkään muuhunkaan.
"Ja eikä kenestäkään muistakaan porukkamme jäsenistä, minua ja Markkua lukuun ottamatta lähes kaikki seuramme miehet olivat olleet illalla baarilla "karaokea laulamassa" ja makaisivat tänään krapulassa".

"Mutta suotakoon se heille", olimme olleet pariviikkoa innokkaasti hirven perässä joten soin kavereille heidän leponsa, "tosin hieman vahingoniloisena".
Jos Markku ei olisi eilen illalla soittanut niin olisin voinut olla itsekin illalla baarilla "lauleskelemassa"?
Ja tänä aamuna makailisin krapulassa, niin kuin muutkin "laulumiehet", "huh huh".
Kun katselin Aimon "kalpeaa naamaa", niin minua ei yhtään kaduttanut tekemäni valinta raittiiden elämäntapojen puolesta.

Joimme aamukahvit ja pohdimme "filosofisesti" ihmisen tyhmyyttä ja itsetuho viettiä, "joka nytkin oli ilmennyt ensin hallitsemattomana ryyppäämisenä ja sitten "morkkiksen" ja krapulan muodossa.
Siinä viisastellessamme Markku ajoi pihaan ja liittyi kahvi seuraamme, ja puheemme siirtyivät hirvijahdin puolelle.
Päätimme lähteä heti liikkeelle, laitoimme varusteemme valmiiksi ja kävin hakemassa Oskun häkistään.
Pistin Oskulle tutkapannan kaulaan ja varmistin että tutka toimii ennen kuin päästin Oskun auton takapenkille, sitten käännyin huokaisten ympäri.
En kestänyt katsoa sillä Osku kusi välittömästi matkustajan penkin selkänojalle, "olisi sittenkin pitänyt lähteä Markun autolla".
Siirryimme minun autolla jahtialueellemme ja parkkeerattuani auton päästin Oskun vapaaksi, Osku käyttikin heti tilaisuutta hyväkseen ja katosi näkyvistämme.
Osku oli virkeä ja sirorakenteinen Karhukoira, otsassa Oskulla oli samanlainen valkea viiru kuin emälläänkin, muutenkin Osku tuntui perineen paljon emänsä piirteitä.

Jahti alkaa.

Otamme eväsreput ja kiväärit auton takakontista ja lähdemme liikkeelle, kun olemme tarkistaneet tuulensuunnan teemme lopullisen reitti suunnitelman.
Kävelisimme ensin neljä kilometriä Kittilän ja Rovaniemen rajan suuntaan sivutuulessa, sitten käännymme vastatuuleen ja ylitämme laajahkon risu jängän siirtyen erään joen varteen.
Toivoin kyllä että Osku löytäisi hirvet ennen kuin meidän olisi pakko ylittää reitillämme olevaa jänkä aluetta, sillä se oli erittäin raskas alue kulkea sulanmaan aikana.
Yleensä odotan että jänkä ehtii jäätyä ennen kuin menen sinne pyytämään, mutta se on ollut monena syksynä myös hyvää hirvi aluetta.

Kävelimme rauhalliseen tahtiin ja Osku etsi hirviä, välillä kun Osku oli etumaastossa näkymättömissä niin tarkistin Oskun sijainnin tutkapannalla.
Osku kulki Karhukoiralle tyypillisellä tavalla rengastamalla, pääasiassa se kulki noin kolmensadan metrin etäisyydellä edessämme ja välillä se pyörähti selkämme takaa takaisin etumaastoon käyden välillä meitä katsomassa.
Päivä oli syksyisen kaunis, aamupakkanenkin alkoi väistyä ja aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa puiden lomasta.
Pari kilometriä käveltyämme esitin Markulle tupakkataukoa, koirakin saisi sillä aikaa etsiä jälkiä rauhassa.

Istahdimme mättäälle ja pistin tupakaksi, Markku ei polttanut vaan oli enemmänkin urheilumiehiä joka oli juossut joskus maratoniakin, joten Markku oli hyväkuntoinen kaveri.
Markku oli hirviporukkamme uusin jäsen ja ensimmäistä syksyä hirvenpyynnissä, joten Markku ei ollut koskaan myöskään ampunut hirviä.
Ainoat hirvenpyynti kokemukset Markulla oli tullut tänä syksynä, kaksi viikkoa tuloksetonta hirvipassissa seisomista.
Lupasin Markulle että jos näkisimme hirven ja meillä tulisi ampumatilaisuus, niin hän saa rauhassa ampua ensin.
Markku kysäisi yhtä äkkiä että "osaat kuulemma matkia hirviä, millaista se on?"
Mietin miten vastata, olin vasta kahtena syksynä "yrittänyt" pyytää hirviä houkuttelemalla ja saanutkin muutamia hirviä vastaamaan ja tulemaan lähelle.
Mutta mielenkiintoista hommaa se oli ja uskon että siitä tulee varmaankin se "minun juttuni" joskus tulevaisuudessa.
-Sitä on hankala selittää, helpompi olisi näyttää, sinun pitää joskus tulla mukaan.
Markku lupasikin tulla joskus kokeilemaan.

Samassa metsästä alkoi kuulua koiran haukahduksia, istuimme Markun kanssa hiljaa ja kuuntelimme tarkkaavaisesti.
Samassa naaras hirvi juoksi edestämme kaksi vasaa perässään, hännän huippuna seurasi Osku hirvien kannoilla.
Istuin rauhallisesti paikoillani ja seurasin hirvien liikkumista, Markku ponkaisi pystyyn kivääri kourassaan.
-"Älä ammu", toppuutin Markkua hiljaisella äänellä, hirvet olivat liikkeessä ja koska Osku oli nuori koira, niin sille pitäisi saada kunnon hirvihaukku.
Jos nuorelle koiralle ampuu hirven silloin kun hirvi on juoksussa, niin silloin koirasta tulee helposti ajava koira ja sitä on vaikea käyttää hirvenpyynnissä, voisi sanoa että koira on silloin pilalla.
-"Olipa se mahtavan näköistä", Markku toisteli innoissaan.
-"Olisitko muuten ampunut tuollaiseen paikkaan jos ei koiraa olisi ollut mukana", Markku kysyi?
-En olisi, vastasin.

Hirvet juoksivat koko ajan risukossa ja näkyivät vain vilaukselta risujen välistä, haavoittamisen riski olisi ollut liian suuri.
Usein koiraa kouluttaessa saattaa menettää montakin hirveä, mutta sitten kun koira toimii ja osaa hommansa niin se palkitsee monin verroin kaikki uhraukset.
"Ja emme me vielä olleet menettäneet mitään, kyllä Osku saisi ne vielä pysähtymään".

Takaa-ajo alkaa.

Istuimme hetken paikoillamme ja sitten aloin tutkalähettimellä etsimään Oskua, siihen aikaan ei Gprs- koiratutkia ollut olemassakaan.
Vaan käytössä oli perinteiset radiosingalilla toimiva "vekotin" jonka antama suunta oli usein kirjaimellisesti "suuntaa antava", mutta nyt lähetin tuntui toimivan.
Signaali oli selvä ja ositti selvästi risukko jängän suuntaan jokivartta kohden, pelkäsin hieman tuolle alueelle menemistä.
Jänkä oli äärimmäisen raskas kulkea, kaikenlisäksi sen halkaisi leveä oja jonka voisi ylittää vain yhdestä kohdasta ja silloin joutuisimme kiertämään aikamoisen lenkin.

Tarkkaan kuunneltuamme kuulimmekin Oskun haukkuvan, se oli saanut hirvet pysähtymään.
Etäisyyttä meihin olisi reilu kilometri ja haukku oli pysähtynyt rämeelle, onneksi hirvet eivät olleet ylittäneet ojaa vielä.
Mietin kuumeisesti että millä taktiikalla yrittäisimme pyytää hirviä, jonkun olisi hyvä kiertää jokivarteen hirvien etupuolelle kaiken varalta.
Sitten muistin että Veikko voisi olla ehkä käytettävissä, Veikko ei ollut baarilla eilen illalla ja olisi varmaan sikäli "työkuntoinen".
Soitin Veikolle ja kerroin pikaisesti tilanteen.

Veikko kuunteli selostukseni ja vastasi vain lyhyesti että "selvä, minä menen jokivarteen kattelemaan", lisäksi sovimme että hoidamme yhteydenpidon Aimon kautta.
Eli soittaisimme, silloin kuin voisimme tilannetiedotukset Aimolle joka välittäisi viestit meidän välillämme tarpeen mukaan.
Tällä estettäisiin tuhat kännykän pirinät ja saisimme keskittyä jahtiin rauhassa.

Heitimme reput kuusen juureen, koska olimme "optimistisesti" varanneet kahvipannut ja käristyskattilat mukaan kuvitellen että ehdimme muka kahvin keittoonkin tällä reissulla.
Keittovehkeiden kolina repussa olisi liian häiritsevää, otin ainoastaan kenttäpullon repun taskusta mukaan.
Ja sitten mentiin reipasta puolijuoksua ensimmäiset kaksi kilometriä, kunnes pysähdyimme kuuntelemaan Oskun haukkua.

Haukku oli siirtynyt ojan yli kohti jokivartta, niin kuin olin pelännytkin.
Mutta Veikko olisi siellä vastassa joten tilanne olisi sikäli hallinnassa.
Hiljensimme vauhtia ja aloimme kävelemään rauhallisempaan tahtiin, maasto oli aika raskasta kävellä.
Puolen metrin vaivaisenvarpu tarttui saappaisiin ja suopohja antoi periksi aina kun siihen astui.
Kaiken lisäksi tiesin maaston menevän vaikeammaksi kulkea lähestyttäessä jängän keskustaa, joten voimia kannattaisi säästellä.

Meidän liikkuminen ei missään tapauksessa voinut olla kovin äänetöntä, siksi olinkin yllättynyt kun yhtä äkkiä näin edessäni ison uroshirven?
-Kuiskasin hiljaa Markulle, "ole hiljaa ja kato "hirvi"!
-Voi "perkele, tuo ei ole meidän pyyntialuetta" Markku kirosi, "onneksi kuiskaten".
Hirvi seisoi pienen jänkä aukon toisella puolella ja itse olimme vielä risukon suojassa, siksi kai hirvi ei ollut nähnyt meitä ja ei reagoinut läsnäoloomme.
Hirvi oli tosiaankin vieraalla alueella, maanomistaja oli kiusallaan jättänyt pienen maapalasensa vuokraamatta hirviseuralle.
Alue katkaisi kiusallisesti meidän metsästysmaat, kun seuran miehet oli pyytänyt maita vuokralle oli maanomistaja kieltäytynyt.
Lisäksi hän oli "erikseen ehdottomasti kieltänyt kaiken metsästyksen maillaan".

Hirvi pitäisi saada lähestymään meitä noin viitisenkymmentä metriä, silloin kukaan ei voisi väittää että hirvi olisi ammuttu väärälle alueelle.
-"Ole valmiina ampumaan, minä yritän houkutella sen lähemmäs", sanoin Markulle kuiskaten.
Otin ja huusin naaraan lyhyellä kontaktiäänellä kerran ja uros kääntyi katsomaan minua päin, huusin uudestaan.
Nyt uros otti pari askelta Rovaniemen rajan suuntaan poispäin meistä, se voisi halutessaan kävellä rajaan asti pysytellen meille kielletyllä pyyntialueella, kuin jollakin "turvavyöhykkeellä".

Nyt huusin naaraan pitkällä kiimaäänellä ja nyt uros ääntyi uudestaan meidän suuntaan, huusin uudestaan pitkän kiimaäänen.
Nyt uros lähti kävelemään meitä kohden, sillä oli tarkoitus ohittaa meidät kahdenkymmenen metrin päästä ja kiertää tuulen alle saadakseen vainun meistä.
-"Ole valmiina" kuiskasin Markulle, itse en ottanut edes kivääriä selästä, lupaukseni mukaan annoin Markun yrittää kaatoa.
Jatkoin kutsumista ja ääneni muuttui välillä aika kimeäksikin jännityksen vuoksi, "minulla ei vielä silloin ollut kovin paljon rutiinia houkuttelussa".
Mutta uros lähestyi meitä reippaasti ja kun hirvi oli kahdenkymmenen metrin päässä, kuiskasin Markulle.
-"Ammu".

Markku ampui ja hirvi kaatui välittömästi maahan, "kaatu" Markku hihkaisi innoissaan.
Nousimme pensaan suojista ja menimme hirven luokse, Markku yritti lähesty hirveä jalkojen puolelta, kun komensin hänet pysähtymään.
Ammuin lopetuslaukauksen koska hirvi oli vielä elossa ja potki jaloillaan.
Sitten pidin Markulle luennon!
"Älä koskaan lähesty hirveä jalkojen puolelta, hirvi on arvaamaton ja kuolleenkin näköinen hirvi saattaa potkaista yllättäen".
"Ammuttua hirveä lähestytään aina selän puolelta, yritä muistaa se".
"Mutta onneksi olkoon kumminkin, se oli sitten sinun ensimmäinen hirvi", sanoin nyt jo huomattavasti lempeämmin Markulle.

-"Kiitos, ja kiitos että annoit minun ampua", Markku sanoi iloisena.
-"No niin, pistäppä sinä sitten tuo hirvi, minä poltan tupakan", sanoin Markulle istahtaen mättäälle ja aloin käärimään sätkää.
Seurasin syrjäsilmällä Markun touhuja, Markku otti puukkonsa ja yritti tuikata sen hirven rintaan veren laskua varten.
Mutta vaikka paikka oli suurin piirtein oikea, niin Markun puukko ei pystynyt hirven nahkaan.
Markulla oli joku tylsä vanha "Sveitsin armeijan puukko" jota ei oikein ollut tarkoitettu hirvihommiin.

-"Kokeileppa minun puukkoa", sanoin Markulle.
Samalla näytin Markulle oikean pistokohdan, eli puukko rintalastan päällä olevaa "V kuoppaan" ja vedetään niin että verisuonet katkeaa ja veri tulee ulos.
Nyt kun vaihdettiin puukkoa, niin hommakin onnistui.
Markku istahti myös mättäälle ihailemaan saalistaan.
Hirvi oli noin kolmivuotias hyvän kokoinen uros, osuma piste oli lavoilla hiukan ylhäällä lähellä selkärankaa.

-"Oletko varma että oli pakko ampua lopetus laukaus, eikö hirvi olisi muutenkin kuollut koska osuma oli lavoilla", Markku kysyi?
-"Kyllä minusta oli parempi ampua lopetus laukaus, ensinnäkin koska hirvi oli elossa ja en halunnut aiheuttaa sille turhaa kärsimystä".
-"Sitten toiseksi, osumapiste oli niin ylhäällä että saattaa olla että luoti osui keuhkojen ja selkärangan väliin "tyhjään paikkaan", silloin se ei oikeasti välttämättä vahingoittanut hirveä kunnolla.
"Se saattaa hetken maata hetken tyrmässä ja pian nousta ylös, ja sitten se on vaarallinen ja voi käydä päälle, sellaista on monesti sattunut":

Pidin luennon vakavana ja toivoin että Markku muistaisi sanani tulevaisuudessa oman turvallisuutensa vuoksi.

Pieni tauko?

Otin tutkalaitteen ja tarkistin Oskun sijainnin, Osku haukkui edelleen ja tutka näytti suunnaksi joen varren.
Elikkä siellä oli vielä lisää hirviä, olimme ilmeisesti osuneet kiimatokkaan sillä meidän ympärillä oli useampia hirviä.
Tupakoidessani otin kännykän ja soitin Aimolle ja ilmoitin kaadosta, lisäksi pyysin Aimoa kokoamaan porukan hirven pois saamiseksi metsästä.
Saman tien kyselin Veikon sijaintia ja mitä hän oli aikonut tehdä?
Aimo lupaisi koota porukan, he tulisivat avuksi mahdollisimman pian.
Viimeisin tieto Veikosta oli kun hän oli soittanut Aimolle ja kertonut menevänsä koiranhaukulle jokivarteen.
Joten nyt ei voida muuta kuin odotella, ja katsoa mitä tapahtuu.
Kello oli jo kaksi iltapäivällä ja nälkäkin alkoi jo olla ja kahvia teki mieli, mutta reput olivat kaukana meistä ensimmäisellä taukopaikalla.

Unohtaaksemme nälän tunteen ja siksi että se piti kumminkin tehdä, aloimme suolistamaan hirveä.
Välillä kuuntelimme Oskun haukkua joka kuului vielä kaukana meistä.
-"Pitäisikö meidän mennä avuksi", Markku tiedusteli?
-"En usko, kyllä Veikko soittaa jos tarvitsee apua, muutenkin on vaarallista mennä ilmoittamatta jos joku toinen on jo menossa koiran haukulle".
-"Kyllä Veikko pärjää", juttelin kaivaessani hirveltä suolia pois. Samassa kuului kolme laukausta nopeassa tahdissa?
-"Ampuikohan Veikko hirven", Markku tuumasi toiveikkaana?
-"En tiiä, yleensä yksi laukaus on hyvä, kaksi laukausta voi tarkoittaa osumaa ja lopetus laukausta, kolme laukausta voi tarkoittaa ongelmia"?
Sanoin mietteliäänä, "jatketaan hommia, kyllä joku soittaa ja ilmoittaa mitä on tapahtunut".

Ounastelin että jotain "ikävää" oli sattunut, Oskun haukku kuului edelleen, nyt se oli siirtynyt hieman lähemmäs meitä.
Se tarkoitti että siellä oli elävä hirvi jossakin, sillä eihän koira kuollutta hirveä hauku?
Samassa kännykkä soi, Aimo soitti ja ilmoitti vakavalla äänellä?
-"Veikko on ampunut hirveä ja se on mennyt varmaan haavoittuneena, mutta on vielä koiran haukussa".
-"Veikolla on panokset loppunut ja sinun pitää mennä ja ampua se hirvi".
-"Miten helvetissä sillä on panokset loppunut kun se ei ole ampunut kuin kolmesti, kyllä kai sillä on metsällä enemmän panoksia mukana kuin kolme", kysyin epäuskoisena?
-"No siksi että sillä putosi ne panokset taskusta kun se rämpi jängän yli hirvien perässä, mene nyt ja ammu se hirvi, me hoidellaan se toinen pois heti kun ehditään".
Aimo sanoi jo tuskastuneella äänellä, ymmärsin sen kyllä.
Jos hirvi oli haavoittunut niin se pitäisi saada mahdollisimman pian ammuttua.

Uudestaan haukulle.

Ei kait siinä sitten muukaan auttanut, kerroin lyhyesti Markulle muuttuneen tilanteen.
Minä lähtisin uudestaan koiran perään ja Markku jäisi odottelemaan jahtiporukkaamme, ja ohjaisi heidät kaatopaikalle.
Otin kenttäpulloni mukaan, siinä oli tosin vain laimeaa sokeri mehua, mutta tunsin että tarvitsen kaiken energian mitä oli saatavilla.
Kivääri selässä lähdin ylittämään suoaluetta, ensin jouduin koukkaamaan kilometrin ojan vartta alaspäin jotta pääsisin ojan ylitse.
Sitten jouduin kulkemaan samaa ojan vartta takaisin ylös, jotta pääsisin tuulen alapuolelle ja voisin lähestyä hirvihaukkua.
Jänkä oli uskomattoman raskas kulkea, välillä upposin nivusia myöten suohon ja joka askeleella saappaita sai kiskoa suosta irti.
Märät vaatteet ja kumisaappaat tuntuivat painavan monin verroin kuin ennen, "taisin kyllä kirota "yhden taivasosuuden verran" siinä rämpiessäni puuskuttaen eteenpäin.
"Mutta minkäs teet, jos hirvi oli haavoittunut, niin se piti saada kaadettua hinnalla millä hyvänsä".

Istahdin mättäälle ja kaadoin saappaistani ylimääräisen veden pois, Oskun haukku kuului selvästi.
Lähdin taas liikkeelle, haukku oli minusta enää muutaman sadan metrin päässä joten yritin välttää kaikkea meteliä liikkuessani.
Haukku kuului risukosta ja pääsin kolmenkymmenen metrin päähän hirvestä.
Minun piti alkaa etsimään aukkoa risukosta jotta voisin ampua hirveä, huomasin ensin Oskun liikkuvan ja vasta sitten hirven hahmon risujen seasta.
Hirvi oli "tappisarvi" ja se hyökkäili tuhisten koiraa kohti, Osku väisti aina hirven hyökkäykset näppärästi ja haukkui nuoren koiran innolla.
Sitten Osku huomasi minun tulleen ja syöksyi innokkaasti minua tervehtimään, yritin olla liikkumatta ja huomioimatta sitä.

Hirvi tuijotti koiran perään ihmeissään, tuijotin Oskua tuimasti ja se näytti tajuavankin äänettömän viestini ja palasi haukkumaan hirveä.
Hirvi otti taas pari askelta Oskun suuntaan ja tuli hiukan esiin risujen seasta, nostin kiväärin varovasti ja ammuin hirveä sydämen kohdalle.
Hirvi vavahti ja otti pari askelta kaatuen maahan, saman tien se könysi uudestaan pystyyn.
Otin tähtäys pisteen samaan paikkaan sydämelle ja ammuin uudestaan, taas hirvi kaatui mutta se nousi uudestaan pystyyn horjuvilla jaloilla.
"Päivän rasitukset olivat ilmeisesti heikentäneet arvostelu kykyäni koska, vedin uuden patruunan piippuun ja karmeasti kiroten ammuin kolmannen laukauksen samaan paikkaan".
"Se on perkele kuoltava nyt", tuhisin itsekseni.
Kolmannen laukauksen jälkeen hirvi kaatuikin ja ei noussut enää pystyyn.

Ammuttuani kolmannen laukauksen mieleeni tuli että, "hups", yksikin laukaus olisi varmaan riittänyt, "no hirvi kuoli varmasti ja eikä enää karkaisi".
Menin kaadolle ja hyvittelin Oskua, se oli tehnyt kunnon urakan haukuttuaan viisi tuntia hirveä ja pysäytti hirven vielä uudestaan vaikka sitä oli välillä ammuttukin.
Oskukin näytti olevan hyvillään, innoissaan se puri välillä hirveä niin että karvat lensi ja välillä liehitteli minulle ja kerjäsi rapsutuksia.
Pistin hirven ja aloin soittelemaan jahtikavereilleni.
Soitin ensin Veikolle ja kerroin lyhyesti tapahtuneen, Veikko oli kuullutkin laukaukset ja sanoi tulevansa kaadolle.

Sitten soitin Aimolle ja kerroin kaadosta.
Aimo ja pojat olivat menossa ensimmäiselle kaadolle, Aimo kertoi ettei meille tulisi ketään avuksi saisimme pärjätä Veikon kanssa kahdestaan.
Hirviporukkamme oli niin pieni ja vähäväkinen että yhdessäkin hirvessä olisi aivan tarpeeksi tekemistä, ennen kuin se olisi paloiteltu ja kannettu ihmistenilmoille olisi jo myöhä ja pimeää.
Käärin sätkän ja polttelin Veikkoa odotellen, tästä päivästä tulisi vielä raskas ja pitkä ennen kuin molemmat hirvet olisi saatu pois metsästä.
Minä tunsin itseni tosi väsyneeksi, olin nälkäinen, märkä, likainen ja uupunut.

Veikko saapuikin kaadolle, kerroin Veikolle Aimon terveiset että saisimme pärjätä kahdestaan, apua ei tulisi.
Veikko suhtautuikin tyyneesti tilanteeseen, meillä ei ollut muita varusteita kuin kaksi puukkoa.
Minun reppu oli kaikkine eväineen ja välineineen ensimmäisellä taukopaikalla kilometrien päässä.
Veikko oli lähtenyt niin kiireellä että oli unohtanut reppunsa autoon, ja sinnekin oli kolmisen kilometriä joten sitä ei kannattanut lähteä erikseen hakemaan.
Jutellessamme Veikko kertoi oman tarinansa hirven ampumisesta.

Veikko oli tosiaan pudottanut kiväärinsä patruunat johonkin maastoon, jäljelle oli jäänyt vain kolme patruunaa joilla Veikko oli yrittänyt ampua hirveä.
Mutta vaikka hirvi oli näyttänyt olevan hyvällä paikalla, niin väliin oli ilmeisesti jäänyt risuja joista luoti oli muuttanut suuntaa.
Hirvi oli kompastunut kun Veikko ampui sitä, saman tien se oli karannut ja Veikko oli yrittänyt ampua sitä kahdesti vielä perään, ilmeisesti osumatta.

Veikko alkoi tarkistaa luodin osumia hirvestä, niitä löytyikin neljä kappaletta.
Minun kolme laukausta oli osunut hirveä sydämeen, kaikki kolme laukausta oli siististi neljän sentin sisällä hirven sydämessä.
Veikon ampuma laukaus oli raapaissut hirveä säkän kohdalta, se ei olisi vaivannut pahemmin hirven elämää.
Mutta hyvä näin.
Saimme varmistuksen ettei hirvet ole vaihtuneet välillä, ja ettei haavoittuneita hirviä jää metsään.

Aloitimme hirven suolistuksen ja paloittelun, hyvin se onnistui vaikka työvälineenä ei ollut kuin kaksi puukkoa.
Aina kun saimme jonkun hirven ruhonosan irti, niin nostimme sen koivun oksaan roikkumaan.
Joutuisimme jättämään lihat yöksi metsään, joten lihat piti saada kettujen vuoksi johonkin korkeammalle.
Tulisimme aamulla aikaisin hakemaan jäljelle jääneet lihat, linnut tuskin koskisivat lihoihin yön aikana.

Kun saimme hirven paloiteltua, niin pidimme tupakka ja tuumaus tauon.
Siinä istuskellessamme katselimme ympärillemme, maasto näytti oikealta teurastus tantereelta.
Ensin oli hirven suoli kasa ja verinen hirven talja, lihat roikkuivat ympärillämme olevissa koivuissa.
"Sokeankin pitäisi huomata ensi vilkaisulla että tähän on ammuttu hirvi", maasto oli ympärillämme aika julman näköinen.
Mietimme että miten saisimme edes jonkin verran lihoista vietyä mukanamme.
Sitten keksimme kokeilla "korennolla kantamista", se oli ainoa vaihtoehto koska kummallakaan ei ollut reppua mukana.
Katkaisimme pienehkön koivun ja hivutimme kaksi paistia roikkumaan siihen.
Sitten kokeilimme miltä sen paino tuntuisi kantaa, ja ikävältähän se tuntui?

Koivun karahka painoi hartioita ja paistit heiluivat ikävästi korennossa askelten tahtiin.
Lähdimme rämpimään joenvartta Veikon autoa kohden korento harteilla.
Aina kun toinen meistä upposi syvemmälle jänkään, niin paistit liukui korennon vartta myöten ja läsähti kipeästi joko kantajan selkään tai syliin.
"Riippuen siitä kummassa päässä uponnut kantaja oli".
Välillä menimme ympäri ja kaaduimme samaan läjään epätasaisen maan pettäessä allamme, tai jalan tarttuessa johonkin juurakkoon.
Siinä me sitten rämmimme eteenpäin Lapin pimenevässä illassa, kiroilua kuului varmaan tasaiseen tahtiin aina kun jompikumpi kaatui, tai korento tarttui kiinni risuihin.
Mutta niin me pääsimme pikkuhiljaa Veikon autolle ja saimme heittä korennon pois kipeytyneiltä harteilta.
Paistit olivat hiukan saaneet roskia pintaansa, mutta eivät olleet muuten likaantuneet.

Hetken levättyämme Veikko kaivoi termospullon autonsa takapenkiltä, täytyy myöntää että harvoin kahvi oli maistunut niin hyvälle kuin silloin.
Vielä lisäksi kun Veikko kaivoi reppunsa taskuista pari voileipää, syötyäni tunsin heti piristyväni.
Nostimme paistit auton peräkonttiin ja veimme ne roikkumaan jahtimajallemme.
Siellä tapasimme loput meidän hirviporukastamme, pojat olivat saaneet hirvenlihat kannettua jahtimajalle ja olivat myös aika uupuneen näköistä porukkaa.

Meidän hirvijahti loppui siltä syksyltä, kaatokiintiömme tuli täyteen.
Seuraavana aamuna kävimme noutamassa loput lihat, välillä teimme tulet ja keitimme jahtikauden päätös kahvit metsässä.
Se olikin jo huomattavasti keveämpi reissu jo sitten.
Paluu tarinoiden valikkosivuille.

© Hirvikuiskaaja.fi/Kari Haapakoski