Pitkäjänteistä jäniksen pyyntiä

Lokakuun loppupuolella rämmin taas risukoissa ja jängillä syksyn viimeisellä maalintujen pyyntireissulla. Tänä syksynä oli ollut parhaat maalintukannat vuosiin, mutta silti olin kulkenut hyvin vähän metsällä haulikon kanssa? Sillä olin saanut uuden kameran ja olin taas ”hurahtanut harjoittelemaan luontokuvausta”, ja siinä ”harjoitellessa” oli mennyt paras maalintujen pyyntikausi. Mutta olin minä saanut joitakin ”suhtkoht onnistuneitakin” kuvia, mutta useimmiten olin saanut huomata valokuvaus taitojeni puutteellisuuden ja sen että minulla oli vielä paljon opittavaa luontokuvauksen vaativalla saralla. Mutta en uskonut että tuo kaikki mitä olin tänä syksynä oppinut kantapäänkautta luontokuvauksesta, ”erehdyksen ja kokeilemisen kautta” oli siltikään mennyt ihan hukkaan. Ehkäpä nämä tämän syksyn epäonnistumiset kuittautuvat tulevaisuudessa parempina valokuvina ja taitojen ”pikkuhiljaisena” kehittymisenä, ”ei kait sitä voi muutakaan toivoa”.

Mutta vaikka olin aamupäivällä kuvannut videolle kolmenkymmenen teeren syyssoidinta, niin ei näistä ”värisevistä videokuvista” saanut maalintukeittoa. Joten iltapäivällä kun oli vienyt kamerat mökille ja syönyt kevyen ateria, niin sitten lähdin uudelle reissulle haulikon kanssa. Samalla kun metsästin teertä lintukeittoa varten, niin tarkoitukseni oli myös vilkaista olisiko läheisessä naapurin taimistossa jäniksiä? Tänä syksynä lumentulo oli viivästynyt ja jänis oli jo ehtinyt vaihtaa valkoisen talviturkin, sikäli valkoinen jänis olisi helpompi havaita jos sen vain löytäisi? Usein kun jänis vaihtaa talviturkin sulanmaan aikana, niin se lymyää kaatuneiden puiden tai kantojen juurella viimeiseen asti. Joskus tuntuu että tällaista jänistä pitää ”melkein päälle kävellä” ennen kuin se ampaisee liikkeelle, eikä sen saanti sittenkään ole ”ihan varmaa”? Usein käy niin että kun jänis yllättäen ponkaisee ”jaloista” liikkeelle, niin sitä vaistomaisesti pyrkii ampumaan liian nopeasti ja ampuu ohi? ”Minulle on ainakin usein käynyt niin”.

Minä siis ylitin jänkiä ja kahlasin risukoita mutta en löytänyt ainuttakaan teertä, enkä myöskään onnistunut löytämään yhtään ainoaa jänistäkään? Vaelsin kunnes saavuin naapurin taimistoon, joka minun piti ylittää jotta pääsin erään jänkäojan varteen jossa oli aikaisemmin tänä syksynä nähnyt muutamia teeriä.  Päästyäni taimistoon kiersin taimiston ja sitä ympäröivän risukon rajaa jänispaistin toivossa, kun yhtä äkkiä näin valkoisen jäniksen vilahtavan edessäni? Kohotin haulikon mutta en ampunut, jänis oli päässyt niin hyvin risukon suojiin ettei ollut mitään järkeä yrittää ampua sitä enää? Jäniksen mokoma oli päässyt yllättämään minut, se karkasi yllättävän kaukaa noin parinkymmenen metrin päästä? Minua ei kuitenkaan kovin harmittanut, jänis olisi vielä myöhemmin pyydettävissä. Se oli valinnut tämän ”osan taimistosta” asuinpaikakseen ja palaisi samaan paikkaa jo luultavasti parintunnin sisällä? Mutta en aikonut tulla tänään takaisin tämän paikan kautta, mutta yhtä hyvin jänis olisi tässä viikon päästä kun seuraavan kerran pääsisin metsälle.

Käärin sätkän ja tupakkaa poltellen lähdin jatkamaan matkaani, päästyäni jänkäojan varteen karkotin vielä kuuden teeren tokan? ”Mutta ei ollut ilmeisesti tarkoitettu että minä saisin himoitsemaani lintukeittoa tänä syksynä”, sillä teeret lähtivät niin hankalasti risujen suojista että jätin taas ampumatta. Huokaisten heilautin haulikon selkääni ja oikaisin erään jängän yli autolleni ja lähdin saunan lämmitykseen. Mutta ei tämä ollut ihan tyhjä reissu? Olinhan löytänyt jäniksen asumapaikan ja aioin kokeilla viikon päästä pyytää uudestaan sitä, se löytyisi luultavasti viikon päästä lähes samasta paikasta kuin tänäänkin.

Viikon päästä uudestaan jänisjahdissa

Viikon päästä olin taas mökillä ja tulopäivä meni mökkiä lämmittäessä ja pirttiaskareita tehdessä. Mutta seuraavana aamuna olin jo aikaisin aamuhämärissä liikkeellä kameroideni kanssa. Elettiin Marraskuun alkupäiviä ja maalitujen jahtikausi oli jo päättynyt, joten en saanut haaveilemaani lintukeittoa tänä syksynä. Mutta ei se minua kovin harmittanut, olinhan päässyt sentään maistamaan koppelopaistia ja pyytä tänäkin syksynä. Ehkä se lintukeitto maistuu sitten vuoden päästä seuraavalla metsästyskaudella entistäkin paremmalta, ” kun sitä on ylimääräisen vuoden odottanut”?

Raahasin valokuvaus tarvikkeeni erään jängän reunustalle jossa tiesin teerien pitävän usein syyssoidintaan ja ruokailevan ympärilläni olevissa koivuissa. Tämä aamu oli syksyn ensimmäisiä pakkasaamuja, joten toiveenani oli saada edes jonkinlaista videokuvaa teeristä. Mutta parintunnin kyttäämisen jälkeen sain todeta, ettei kuvaaminen onnistunut tänä aamuna, seitsemän teeren tokka toki laskeutui jängälle? Mutta hiljaisessa ja tuulettomassa aamussa kameran sulkimen ääni oli teerille liikaa, heti sulkimen rasahdettu teeret ponkaisivat lentoon ja katosivat paikalta. Huokaisten aloin kokoamaan kamppeitani, teeret olivat olleet liian kaukana minun ”kameran romulle”.

Palatessani autolle tein vielä pienen lenkin tarkistaakseni olisiko eräs tietämäni riekkotokka ruokailemassa entisessä paikassaan eräässä taimistossa? Mutta taimistoon päästyäni en löytynyt sieltä yhtään elävää riekkoa, sen sijaan löysin kannon jonka ympäristö oli valkoisenaan riekon höyhenistä? Jokin petolintu oli napannut riekon saaliikseen ja käyttänyt kantoa ”ruokapöytänään”, eikä riekosta ollut jäänyt jäljelle kuin rintalasta ja pari luunkappaletta. Olin seurannut kolmen riekkotokan elämää tänä syksynä ja ei hyvältä näyttänyt? Useiden hyvien myyrävuosien vuoksi petolintukannat olivat nousseet, ja kun vielä sattui tällainen lumeton syksy jolloin riekko oli vaihtanut valkoisen talvipuvun liian aikaisin. Niin se erottui sulasta maasta todella helposti ja oli helppo saalis petolinnuille ja ketuille. Surukseni olin saanut seurata näiden kolmen riekkotokan harvenemista syksyn edetessä, jopa niin ettei alueeltani tahtonut löytyä enää ainuttakaan elävää riekkoa. Sen sijaan tämä riekon sulkakasa oli jo viides tappopaikka jonka olin löytänyt tältä alueelta. Otin muutaman valokuvan petolinnun ”ruokapöydästä” ja lähdin mökille kahvin keittoon.

Ruokailtuani ja kahvit juotuani valmistauduin seuraavaa jahtireissua varten, laitoin pienemmän kameran reppuun, ” jos vaikka sattuisi tulemaan jotain kuvattavaa reissulla”? Sitten laitoin haulikon ja varusteeni auton takakonttiin ja ajoin parin kilometrin päähän edellisviikkoisille jahtimaille, josta olin tavoittanut edellisellä viikolla kertomani jäniksen. Se olisi varmasti vielä samassa paikassa naapurini taimistossa kuin edellisellä viikolla, tuskinpa sillä oli mitään syytä vaihtaa asuma-aluettaan? Joten kokosin varusteeni ja menin suorinta tietä jängän yli ja sieltä naapurini taimistoon, ”mitäpä sitä turhaan kiertelemään kun saalis oli kerran valmiiksi tiedossa”? Lähestyttyäni jäniksen edellisviikkoista makuupaikkaa hidastin askeleitani ja tarkkailin ympäristöäni haulikko ampumavalmiina käsissäni. Mutta silti jänis meinasi päästä yllättämään minut? Se pomppasi ylös melkein samasta paikasta kuin viikko sitten, ilmeisesti se oli nuori jänis koska se ei tuntunut aluksi osaavan päättää että mihin suuntaan se pakenisi? Risukon keskellä jänis lähti ensin vasemmalle, sitten se kääntyi ja yritti seuraavaksi oikealle, sitten se kääntyi ja yritti taas vasemmalle kun ammuin ensimmäisen laukauksen? Joka kylläkin meni ohi, samoin seuraavakin laukaus joka osui keskelle isoa koivua?

Seurasin katseellani risukon seassa pakenevan jäniksen perään, se vaikutti selvinneen pelkällä säikähdyksellä? Olin onnistunut ampumaan kummankin laukaukseni ohi, toinen laukauksista löytyi keskeltä koivua jonka naapurini oli heittänyt taimiston suojaksi ja jättänyt sen aikanaan kaatamatta. Latasin haulikkoni ja karjaisin parikertaa kuuluvalla äänellä ”hep, hep”, ja lähdin kävelemään jäniksen perään. Olen suurimmanosan jahtivuosistani metsästänyt jänikseni ilman ajokoiraa, siksipä olen joutunut koirattomana miehenä keksimään omia konsteja jänisjahteja varten. Kuten nytkin, kun huusin aina välillä jänistä seuratessani ”hep, hep”, niin jänis kuuntelee takaa-ajajansa ääntä ja alkaa kiertää rengasta kuin koiran ajossa. Mutta koska ajattaja on hidas, niin jänis tekee vastaavasti pienemmän renkaan kuin nopean ajokoiran ajossa. Tosin saaliin saaminen olisi ollut varmempaa, jos minulla olisi ollut kaveri jonka olisin voinut jättää passiin jäniksen makuupaikan lähettyville? Mutta kun ei ollut, niin piti yrittää pärjätä yksin. ”Tosin lumikeleillä jäniksen ajattaminen olisi ollut myös helpompaa, kun olisi ollut jäljet joita seurata”. Nyt jouduin kulkemaan pelkästään ”vaistonvarassa”. Mutta jänis käyttäytyy sulanmaan aikaan samoin kuin lumellakin ja alkaa kiertää rengasta jonka laajuus ei välttämättä ole kuin kaksi- kolmesataa metriä. Se saattaa istahdella ja kuunnella takaa-ajajansa ääntä ja päästää miehen jopa parinkymmenen metrin päähän itsestään, ennen kuin pakenee taas.

Huusin välillä ”hep, hep” ja kävelin rauhallisesti jäniksen pakosuuntaan alkaen kaartamaan kohden taimikon keskustaa, ”jonne uskoin jäniksenkin menevän”? Aavistukseni osuikin oikeaan, sillä ”muutaman sata metriä” käveltyäni näinkin jäniksen valkean hahmon tummaa risukkoa vasten. Etäisyyttä jänikseen ei ollut kuin parikymmentä metriä, mutta jänis istui hiukan turhan tiheässä risukossa joten en uskaltanut vielä ampua. Päätin ottaa vielä pari askelta ja hypätä edessäni olevan ojan yli ja ampua välittömästi ojan toiselta puolelta, jossa näytti olevan vähemmän risuja minun ja jäniksen välissä. ”Muuten hyvä suunnitelma, paitsi ettei se toiminut”? Sillä kun hyppäsin ojan toiselle puolelle, niin jalkani alla oleva mätäs jousti ja jouduin korjaamaan tasapainoani parilla sivuaskeleella. Ja tätähän jänis ei tietenkään kestänyt vaan katosi parilla loikalla näkyvistäni. Huokaisten syvään jatkoin pyyntiä ja huusin taas ”hep, hep” ja jatkoin kävelyäni jäniksen pakosuuntaan.

En tiedä olisinko viitsinyt jatkaa jäniksen ajattamista enää kovinkaan kauan, ellen olisi karkottanut edestäni lentoon täysin valkeaa riekkoa? Minun valokuvaus innostukseni roihahti ”täyteen liekkiin”, en voinut vastustaa kiusausta yrittää kuvata valkeaa riekkoa näin lumettomana aikana. Joten kaivoin kameran repusta ja huitaisin haulikon selkääni, sitten syöksyin riekon perään. Värkkäsin riekon kanssa aikani ja kyllästyttyäni lähdin palamaan autolleni. Päätin jatkaa jänisjahtia seuraavana päivänä ja lähdin saunan lämmitykseen.

Kolmas jäniksen pyyntikerta

Seuraavana aamuna suuntasin uudestaan naapurin taimikkoon ja lähestyin jäniksen makuupaikkaa tällä kertaa taimiston läpi, en suojametsän puolelta niin kuin aikaisemmilla kerroilla. Lähestyessäni jäniksen edellisiä makuupaikkoja hiljensin askeliani ja pidin tarkasti silmällä ympäristöäni. Samassa jänis ponkaisikin liikkeelle, se teki samalla tavalla kuin viimeksikin? Ensin se yritti lähteä vasemmalle, mutta vaihtoikin sitten yhtä-äkkiä suuntaa oikealle. Samassa ammuin ensimmäisen kerran ja jänis pyörähtikin mättäiden sekaan, saman tien se oli uudestaan pystyssä, joten ammuin vielä kerran ja jänis katosi näkyvistäni? Astuin lähemmä haulikko ladaten, mutta minun ei tarvinnut ampua enempää. Jänis makasi kuolleena mättäiden välissä.

Pistin tupakan palamaan ja katselin saalistani, se oli nuori metsäjänis niin kuin olin arvellutkin. Ensimmäinen laukaukseni oli jäänyt hieman taakse ja toinen laukaukseni oli osunut sitten ”toiseen päähän”. Vaikka ammuin jänistä vain ”noin kymmenen metrin päähän”, niin silti lihahävikkiä ei juuri tullut. Sikäli olin osunut onnekkaasti, minua odotti lähitulevaisuudessa ”hauliton” ja maukas jänispaisti.

Avasin jäniksen vatsan varovaisesti ja pullautin virtsarakon esiin, poistin virtsarakon varovaisesti ja heitin sen risukkoon. Nimittäin kun jäniksen ampuu näin ”lähes makuulle”, niin jäniksen virtsarakko on lähes täynnä. Toisin kuin silloin kun jänis ehtii juosta joitakin kilometrejä ajokoiran edessä, silloin virtsarakko on lähes tyhjä. Mutta on se silloinkin poistettava varovaisesti. Sen jälkeen suolistin jäniksen ja laitoin jäniksen reppuuni ja lähdin kävelemään autolleni.
Tämä jahti päättyi näin monien värikkäiden vaiheiden jälkeen, nyt olisi aika suunnitella taas uusia reissuja.

Palaa valikkosivulle.
© Kari Haapakoski/Hirvikuiskaaja