Hirven haukkua ja koiran koulutusta.

Syyskuun loppupuolella, pari viikkoa ennen kuin hirvijahti alkaisi, olin illalla kotona kaikessa rauhassa.
Odottelin saunan lämpiämistä ja ajattelin juuri korkata olutpullon, kun puhelin yllättäen soi?

- Tule helevetissä äkkiä apuun, puhelimesta kuului Aimon, eli meidän hirviporukkamme vanhimman pyyntimiehen "hengästynyt ääni".
- Panin koiran mettään ja se perkele haukkuu hirveä, ja enkä minä enää pysy sen perässä?
- Käytkö hakemassa sen takasin "ihmisten ilmoille", olen jo kolme tuntia ettinyt sitä.
- Minä en kerta kaikkiaan jaksa enää.

Minä tulen, lupasin heti, sillä Aimolla oli kasvamassa nuori Norjanharmaa pystykorva uros "Riku", joka oli kaksivuotias ja erittäin "jalkava koira ".
Isäntä taas oli seitsemänkymmentävuotias ja ei "ollenkaan jalkava", mutta kova ja innokas hirvimies, joka kasvatti meidän hirviporukan lupaavinta "tulevaa" hirvenhaukkujaa.

Joten oli luontevaa että Aimo kysyi minua apuun ja yhtä luontevaa oli että minä lähdin kyselemättä hakemaan koiraa.
Tulisihan siitä olemaan hyötyä ja iloa koko meidän hirviporukalle tulevaisuudessa.

Huokaisten vaihdoin maastopuvun päälle ja pistin aseen kantopussiin, kenttäpulloon sokeripitoista mehua ja sämpylä taskuun, "eihän sitä koskaan tiedä kauanko haukulla menee, toivottavasti ei koko yötä"?
Heitin huokaisten hyvästit saunaillalle ja olutpullolle.

Olin autossa kymmenessä minuutissa ja soitin Aimolle ja sovimme tapaamispaikan jossa Aimo antaisi minulle koiratutkan vastaanottimen, ja minä taas vastaavasti lähtisin jatkamaan koiran etsimistä.
"Pikkuisen harmitti" kun Aimo ei ollut ollenkaan kertonut minulle aikaisemmin lähtevänsä koiraa kouluttamaan, sillä silloin olisin osannut varautua tulevaan metsäkeikkaan, enkä olisi turhaan haaveillutkaan "rauhallisesta saunaillasta".
Vaan silloin olisin suoraan lähtenyt Aimon ja koiran kanssa metsään, sillä minä se olin usein aikaisemminkin saanut hakea Rikun metsästä pois.
Sillä Aimo ei enää jaksanut "juosta koiran perässä risukoissa", niin kuin nuorempana, mutta "veri veti" Aimoa metsälle vaikka jalat eivät enää toimineetkaan niin kuin ennen.

Aimo odottikin minua sovitussa kohtaamispaikassa ja luovutti minulle koiratutkan vastaanottimen.
Olin hieman huolissani Aimon terveydentilasta, sillä Aimo vaikutti väsyneeltä ja oli hieman kalpea.
Mutta tämä vakuutti pärjäävänsä, ja Aimon suurin huolenaihe tuntui olevan metsään jäänyt koira ja se että miten se saataisiin sieltä pois.
Ymmärsin Aimon huolen koiransa vuoksi, Riku oli puhdasrotuinen Norjanharmaa pystykorva ja siinä oli myös rotunsa kaikki huonotkin ominaisuudet.
Kun se lähti hirven perään, niin se ei juurikaan pitänyt minkäänlaista yhteyttä isäntäänsä, vaan päästeli hirven perässä usein kymmenien kilometrien päähän?
Ja eksyttyään hirvistä ja lopetettuaan haukkumisen, se yleensä löydettiin hortoilemasta jostakin tien päältä, se ei edes yrittänytkään hakea isäntäänsä metsästä jonne se oli hänet heittänyt.

Lisäksi tilannetta hankaloitti Aimon vanha Pointterin koiratutka, hyvä tutkahan se muuten oli, mutta sen kantoalue näissä peitteisissä maastoissa ei ollut usein kovin pitkä.
Joskus koira katosi tutkasta jo kilometrinkin päästä, jos se oli sopivasti maaston suojassa.
Aimollakin oli harkinnassa Gps-koiratutkan hankinta seuraavaksi jahtikaudeksi, sen kallis hankintahinta vain mietitytti Aimoa, "köyhyyshän ei ole ilo kenellekään".
Kuunnellessani Aimon kertomusta siitä miten Riku oli hirvet löytänyt, otin samalla koiratutkalla suuntaa ja yritin paikallistaa Rikun sijainnin.
Yllätyksekseni tutkan vastaanotin antoikin heikon signaalin, josta pystyin päättelemään Rikun sijainnin.
Se signaali lupasi minulle noin "neljän kilometrin jänkä marssin" ennen kuin koira löytyisi.

Haukulle meno.

Siirsin autoni tien sivuun ja kaivoin kiväärini esiin, vaikka en aikonutkaan ampua hirviä, niin kuminkin tuntui jotenkin "luontevammalta" lähteä haukulle kiväärin kanssa kuin ilman.
Niin ja onhan meillä karhuja näissäkin kairoissa niin paljon että jos liikkuu koiran kanssa, niin on hyvä olla kivääri varmuuden vuoksi mukana, eihän sitä koskaan tiedä?
Käskin Aimon mennä kotiin levähtämään, lupasin soittaa kun löydän koiran, tai jos tarvitsen kyydin tai jotain.
Tarkistin vielä kerran tuulen suunnan ja koiratutkan signaalin, suunnan saatuani lähdin kivääri selässäni kävelemään signaalin osoittamaan suuntaan.

Ensimmäisen kilometrin sain kävellä vanhaa metsäautotien pohjaa, mutta sitten minun täytyi ylittää puolentoista kilometrin levyinen letto jänkä joka pisti minut puuskuttamaan.
Pari kertaa saappaat hörppäsi vettä jängän vetisimmässä kohdassa ja jo jossain puolessa välissä jänkää päätin myös vähentää tupakanpolttoa, "sitten joskus"?
Mutta muuten jängän ylitys meni ilman sen suurempia hankaluuksia.
Jängän ylitettyäni pysähdyin tasamaan hengitystäni hetkeksi ja aloin kuuntelemaan että joko koiran haukkuminen kuuluisi?
Jostakin kaukaa kuului koiran haukahduksia ja koiratutkan signaali vahvisti kuulo havaintoni suunnan.
Koira haukkui noin kilometrin päässä, tietenkin alueen tiheimmässä ja vaikea kulkuisimmassa maastossa.
Lisäksi alueen halkaisi syvä oja jonka joutuisin ylittämään, sopivan ylityskohdan löytyminen saattaisi olla hieman vaikeaa, sillä oja kiemurteli tiheän risukon keskellä ja minun piti varoa aiheuttamasta turhaa meteliä näin lähellä koiran haukkua.

Aloitin taas matkan teon, ja jos yritän kuvailla kulkemaani maastoa jotenkin, niin se oli "naulapää mättäikköä", jolla tarkoitan puolen metrin korkuisia turppaita jotka muljusi inhottavasti saappaiden alla.
Lisäksi mättäiden päällä ja välissä kasvoi puolen metrin korkuista kanervikkoa joka tarttui saappaisiin joka askeleella, niin ja lisäksi joka puolella kasvoi tiheää risukkoa joka myös hankaloitti liikkumistani.
Joten tuollaisessa maastossa on ihan turha kuvitellakaan pystyvänsä liikkumaan ihan äänettömästi.

Rämpiessäni risukossa eteenpäin pysähtelin aina välillä hengähtämään ja kuuntelemaan koiran haukkumista.
Haukku tuntui pysyvän hyvin paikallaan, hirvet olivat jo luultavasti tottunee koiraan ja eivät enää juurikaan välittäisi tästä.
Pelkäämäni ojakin löytyi risukon keskeltä, hirvet olivat jäljistä päätellen ponkaisseet keveästi ojan ylitse, mutta minulle se oli hankalampaa.
Haukku kuului enää noin parinsadan metrin päästä ojan toiselta puolelta, joten minun pitäisi myös ylittää oja ja mielellään mahdollisimman hiljaa turhaan rymistelemättä.

Oja oli kapeimmillaan noin puolitoista metriä leveä, ja uskoin sen olevan yhtä syväkin joten mieluummin sen yli oli hypättävä kerralla, sillä kastuminen saattaisi tulla kalliiksi.
Sillä nykyajan metsämiehellä on niin paljon elektroniikkaa taskuissaan että vaatteet päällä uiminen voi tuntua raskaasti lompakon päälle.
Esimerkiksi kännykkä, gps-kompassi, digikamera ja koiratutkan vastaanotin jotka eivät siedä kastumista.
Nämä "taloudelliset näkökulmat" mielessäni otin pari askelta vauhtia ja hyppäsin.

Ja hyppy päättyi komeaan loiskahdukseen, onneksi vain saappaat hörppäsi vettä ja pääsin heittäytymään ojan reunalle, siten että vain saappaat ja housunlahkeet kastuivat.
Kuuntelin hetken ja koiran haukku jatkui edelleen, joten hirvet eivät olleet häiriintyneet rymistelystäni huolimatta.

Haukulla.

Tarkistin tuulen suunnan ja jatkoin lähestymistä vastatuuleen, eli yritin pysytellä tuulen alapuolella hirviin nähden.
Yritin jaksottaa liikkumiseni Rikun haukkumisen mukaan, aina kun Riku haukkui niin otin muutaman askeleen ja Rikun pitäessä tauon minäkin pysähdyin kuuntelemaan.
Näin lähestyen sainkin Rikun ensimmäisenä silmiini, Riku ilmeisesti myös huomasi minut koska sen haukkuun tuntui tulevan lisää innokkuutta ja kiihkeyttä.
Nyt minäkin huomasin hirvet ensimmäisen kerran, ne seisoivat rauhallisesti reilun kymmenen metrin päässä Rikusta, kolmipiikkinen uros ja naaras vasan kanssa.
Otin pari askelta sivuun ja kyykistyin parimetrisen männyn karahkan varjoon seuraamaan tilanteen kehitystä.
Minulla oli etäisyyttä hirviin enää vain noin kaksikymmentäviisi metriä.

Rikun haukkutyöskentely ihmetytti minua hieman, se haukkui hirviä reilun kymmenen metrin päästä ja eikä yrittänytkään lähemmäs.
Sekin on tosiasiassa Norjanharmaan hirvikoiran rotuominaisuus, yleensä kohdatessaan hirvet Norjanharmaa aloittaa haukkunsa kauempaa ja lähestyy hirviä varovaisesti haukkuen, jolloin se ei painosta hirviä pakenemaan.
"Mutta en ollut ihan tyytyväinen Rikun haukkusuoritukseen, olisi se saanut mielestäni haukkua hirviä vähän lähempää ja haukkutiheys olisi saanut nopeampi".

Mutta hirvet eivät enää kiinnittäneet mitään huomiota haukkuvaan koiraan, haukku oli kestänyt noin kolmisen tuntia ja hirvet olivat jo varmaan tottuneet koiran "louskutukseen".
Ainakin niiden käytöksestä päätellen, sillä uros ja naaras seisoivat turvat vastakkain ja "juttelivat" keskenään.
Naaraas "ynisi" hiljakseen ja uros "ökisi" vastaukseksi matalalla äänellä "kuin lemmenpari ainakin silloin kun kuiskaillaan noita "lemmen lurituksia" ".
Sillä lemmestähän tässä oli kysymys, hirvien kiima-aika alkoi olla kiihkeimmillään ja naaras oli ilmeisesti tulossa kiimaan lähipäivinä.

Kuin vahvistuksena johtopäätökselleni naaras käänsi takapuolensa urokseen päin, ja välittömästi uros käytti tilaisuutta hyväkseen ja työnsi turpansa naaraan takapuoleen haistellen sieltä tulevia "sulotuoksuja".
Äkkinäinen sivustaseuraaja olisi voinut tehdä johtopäätöksen että "haju ei olisi ollut kovin miellyttävä sillä uros irvisti aika pahan näköisesti".
Mutta uroksella on turvassaan Jakobsonin elin, eli se on elin joka on erikoistunut hajujen analysointiin.
Hirvi käyttää elintä lähinnä kiima-aikaisten hajujen analysoimiseen ja täten uros pystyy määrittelemään naaraan munasolun irtoamisajankohdan ja sopivan paritteluajan.
Se että uros käänsi ylähuulensa "rullalle ja irvisti", ei tarkoittanut sitä että haju ei miellyttänyt urosta?
Vaan huulen "rullalle kääntö" johtui siitä että näin uros sai tuoksun menemään analysoitavaksi Jakobsonin elimeen.
"Jos en olisi tiennyt Jakobsonin elimen sijaitsevan hirven turvassa, niin olisin muuten saattanut epäillä sen olevan hirven nivusissa?"
"Sillä ainakin tämän "Jaakopin" jalkainvälissä viisari värähti huomattavasti" :-)

Mutta naaras ei ollut vielä valmis parittelemaan ja uros ei edes yrittänyt mitään, ilmeisesti hajuanalyysin tulos osoitti että uroksen pitää odotella vielä muutama päivä.
Minulla tuli hiukan sääli tuota urosta, vaikka se "luritteli lemmenrunoja" "ökisemällä" hempeästi naaraalle, niin tuskin tämä uros jatkaisi sukuaan tämän naaraan kanssa.
Uros oli pienikokoinen ja luultavasti jokin suurempi ja komeasarvisempi uros tulee ja hätistää pienemmän uroksen matkoihinsa ja parittelee naaraan kanssa.
Julmaahan se on kun toinen yrittää parhaansa, mutta näin naaras yrittää saada jälkeläisilleen parhaat geenit ja mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämässä eteenpäin.

Samassa vasa huomasi läsnäoloni ja alkoi tuijottaa minua, mutta koska emä ei ollut huomannut minua, niin ei vasakaan reagoinut minuun muuten kuin tuijottaen uteliaasti.
Riku haukkui edelleen mutta hirvet käyttäytyivät kuin eivät olisi huomaavinaan koko koiraa, keskittäytyen lähinnä toisiinsa.
Mutta tiesin, ettei näin jatkuisi kovin kauan, sillä minä olin ollut paikalla jo parisenkymmentä minuuttia ja pian hirvet haistaisivat minut.
Vaikka olinkin tuulen alla suhteessa hirviin, niin silti ihmisen ominaishajuni levittäytyisi ympäristöön ja oli vain ajan kysymys milloin hirvet saisivat vainun minusta.

Niinhän siinä kävikin että uros sai minusta vainun ensimmäisenä, huomasin uroksen valpastuvan ja nostavan hieman päätään.
Samassa kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki hirvet säntäsi liikkeelle, naaras säntäsi myötätuuleen vasa perässään ja uros vastatuuleen koira perässään.
Tämä kuvio oli minulle entuudestaan tuttu, naaras ja uros eroaisivat ja uros houkuttelisi koiran peräänsä.
Uros juoksuttaisi koiraa aikansa ja koiran kyllästyttyä uros ja naaras etsisivät taas toisensa ja jatkaisivat kesken jäänyttä riiusteluaan.

Mutta hirvien liikkeelle lähtö ei haitannut minua ollenkaan, koiran koulutuksen kannalta oli hyvä että hirvet karkoittui ja Riku saisi yrittää uudelleen pysäyttää hirvet.
Epäilin kyllä ettei uros pysähdy helpolla, koska se luultavasti haistoi minut ja on seuraavan kerran pysähtyessään huomattavasti epäluuloisempi.

Hirvien poistuttua istahdin mättäälle ja kaivoin sämpylän taskustani, söin eväitäni mietteissäni.
Nämä "verettömät" hirvenpyynti reissut ovat välillä ihan mukavia, nytkin olin saanut seurata hirvien touhuja aitiopaikalta kaikessa rauhassa.
Normaalisti hirvenpyynti aikana, kun koiralle pitää saada kaato ja muutenkin kun hirviä pitää saada nurin, niin eläinten tarkkailu tahtoo jäädä silloin vähemmälle.

Normaalisti hirvenpyyntiaikana olisin ampunut heti kun sain hirvet näköpiirini, ja luultavasti tuloksena olisi ollut kolme kuollutta hirveä joita olisin nyt suolistamassa ja suunnittelemassa niiden pois kuljettamista hankalassa maastossa.
Parempi näin, tuumasin tyytyväisenä ja kaivoin tupakan taskustani ja oikaisin pitkäkseni kuusen juurelle.

Tällaisessa metsästyksessä kroppa pääsee vähemmällä rasituksella ja sielu lepää, joskus näinkin.

Uusi haukku.

Makoilin lippalakki silmillä tupakkaani poltellen kun haukku alkoi uudestaan.
Hirvi oli siirtynyt vajaan kilometrin päähän ja Rikun haukku kuului selvästi.
Hirvi oli edelleen tiheässä risukossa jossa se tunsi olevansa turvassa, siksi se varmaan pysyi uudestaan haukussa.
Polttelin tupakkani rauhassa ja lepäilin kunnes haukku oli kestänyt noin puolen tunnin ajan, sitten kokosin kamppeeni ja lähdin uudestaan haukulle.

Minulla oli tarkoituksena suorittaa uusinta karkotus ja treenata Rikun hirven pysäyttämisen taitoja, ei silti?
Haukkukokeessa Riku olisi tälläkin suorituksella saanut hyvät pisteet, ainoastaan haukkutiheydestä olisi saattanut tulla moitteita ja siitä että Riku ei ottanut minkäänlaista kontaktia isäntäänsä.

Siksi en alkanut tekemään turhaan kiertoliikkeitä, vaan marssin haukulle samaa reittiä kuin hirvi ja Rikukin.
Joten ei ollut mikään ihme että, päästyäni noin sadan metrin päähän hirvi säntäsi uudestaan liikkeelle koira perässään.
Hirvi oli ilmeisesti osannut odottaa minun saapuvan jälkiään myöten ja valppaana eläimenä se huomasi minut helposti ja karkasi taas paikalta.

Minä pistin taas tupakaksi ja aloin odottamaan seuraavaksi tapahtuisi, hetken kuluttua hirvi pysähtyi ja Rikun haukku kantautui uudestaan korviini.
Hirvi oli taas pysähtynyt vajaan kilometrin päähän.
Tein samoin kuin edellisellä kerrallakin, eli odotin parikymmentä minuuttia ja marssin suoraan haukulle.
Ja hirvi teki myös samoin kuin edelliselläkin kerralla.
Kun pääsin sitä noin sadan metrin päähän, se karkasi uudestaan haukusta, ja tällä kertaa lopullisesti.
Uros oli ilmeisesti päässyt tavoitteeseensa, se oli johdatellut minut ja koiran tarpeeksi kauas naaraasta ja vasasta ja antanut näille aikaa paeta.
Uros otti muutaman kilometrin spurtin ja lähti vauhdilla ravaamaan eksyttäen koiran jäljiltään.

Näinhän se usein menee, muutaman tunnin kuluttua tilanteen rauhoituttua uros etsisi naaraan uudestaan ja jatkaisi kesken jäänyttä riiaamistaan.
Otin taskustani koiratutkan vastaanottimen ja tarkistin Rikun suunnan sillä, ja hetken tutkailtuani sain selville että Riku meni hetken hirven perässä ja sitten se luovutti ja kääntyi läheistä tietä kohden.

Soitin Aimolle ja pyysin häntä menemään varmuuden vuoksi autolla Rikua vastaan, sillä maantiet eivät ole kovin turvallisia irtokoirille.
Kerroin saman tien tulevani itsekin samalle tielle, mutta minulla menisi vain vähän kauemman aikaa.

Otin itse suunnan Gps:llä ja se esitti armottomat lukemansa, suorinta reittiä maantielle olisi vielä matkaa 2,5 kilometriä armottomassa risukko maastossa.
Mutta minkäs teet, nyt ei ollut onneksi kiire, joten lähdin rämpimään risukkojen läpi tietä kohden, kyllä se sieltä vielä vastaan tulisi kun aikansa kävelee.

Ollessani puolen kilometrin päästä tiestä kuulin autonmoottorin pärinän, joka pysähtyi ja lähti pian uudestaan liikkeelle, sitten puhelin soi.
Aimo soitti ja kertoi että oli löytänyt Rikun tien päältä ja ottanut tämän kyytiin.

Tuo että Riku heitti isännän metsään ja paineli itse lähimmälle tielle oli "ikävä piirre koirassa", tuollainen koira vaatisi Gps-koiratutkan jotta sen liikkeitä pystyisi metsässä edes jotenkin seuraamaan.
Keroin Aimolle tulevani itsekin pian tielle, joten jahti taitaa olla tältä osin päätöksessä.

Aimo kiitti avusta ja pyysi käymään kylässä kun ehdin.
Ihmettelin hieman että mitä hän tarkoitti?
Mutta kun pääsin tielle, niin huomasin että Aimo oli kyllä ottanut Rikun kyytiin, mutta jätti minut kävelemään?
Minulla oli vielä parinkilometrin kävely autolleni, olisi se kyyti kelvannut minullekin?

"Mutta sattuuhan sitä", kohautin naureskellen harteitani, Aimo oli niin tohkeissaan koiran löytymisestä että unohti minut tänne tien päälle.
No, tässähän vain toteutuu taas jälleen kerran se vanha Texasin laki?
Nimittäin se että "hevoseton mies kävelee".:-)

Mutta mikäs siinä, soratie oli helpoimpia kävelypaikkoja mitä täälläpäin voi toivoa ja Lapin ilta alkoi pikku hiljaa hämärtyä ja viilentyä.
Pistin saapasta toisen eteen ja olin kaikesta huolimatta hyvällä tuulella.

Minulla oli "lähes" täydellinen reissu takana ja saunailta edessä, ja se olutpullo siellä jääkaapissa.

Paluu tarinoiden valikkosivulle.

© Hirvikuiskaaja.fi/Kari Haapakoski